Pääsiäislomaa on siis vielä muutama päivä jäljellä. Keskiviikkona palaan takaisin kouluun ja aamu alkaa sopivasti tentillä. Ja sen kunniaksi otan taksin koululle. Kuka sitä ny julkisilla kulkis noin spesiaalina päivänä?! No ei vaan, siis en oo voittanu lotossa tai mitään, mut tentti vaan alkaa kasilta ja kokemuksen perusteella tiedän, et siihen on suhteellisen mahdoton ehtiä sil aamun ekalla bussilla, joka on aina täynnä ja myöhässä.
Tenteistä puheenollen: edellinen välitentti (just ennen pääsiäislomaa) meni ihan kivasti. Luennoitsija oli ahkeroinu korjaukset lomalla ja just tsekkasin, että tulos oli yli sen rajan, jonka asetin itelleni tyytyväisyysrajaksi. Eli ei tarvi harmitella sitä tenttiä. Tentis oli muuten hassua se, et tenttipaperit palautettiin sillee, et viitattiin ja valvojat tuli paikalta ne hakemaan. Ei ehkä kätevin tapa, mut paikallinen näköjään.
Torstaina menin sitte Jaakkoa vastaan Brisbaneen. Tervehdyksenä sain naurunpurskahduksen, jonka seasta erottu sanat: 'et sä voi olla ton värinen'. Eli ilmeisesti auringon vaikutukset mun iholla pääs yllättämään melkoisen kalpean velipojan.
Oleiltiin Jaakon kans täs surffaajien paratiisissa maanantaiaamuun asti. Nää päivät sisälsi surffauksen testailua, rantahengailua ja shoppailua (lähinnä Jaakko osti ja mä olin henkisenä apuna ettimäs kivoja kuteita). Eli peruslomailua. Käytiin yhtenä iltapäivänä/iltana myös Q1-rakennukses (kuva löytyy aiemmin tästä blogista). Se on siis se maailman 20. korkein rakennus, mut kuiteski korkein asuinrakennus. Sieltä oli kyl upeet näkymät: Brisbanesta Byron Bayhin mainostettiin, mut en mä ehkä ihan niin pitkälle nähny. Mut Surfersista, Southportista ja Broadbeachista sai ainaki hyvän käsityksen lintuperspektiivistä. Ja auringonlasku oli kiva. Yks puolalainen pappa rupes arvailee Jaakon ja mun kotimaata, ja ylläriylläri Ruotsiahan se veikkas. Ei oo meinaa eka kerta, ku mua ruotsalaiseks luullaan.
Maanantaina lähdettiin sitte aamuvarhaisella kohti Brisbanen lentokenttää, josta suunnaksi otetiin Cairns Koillis-Australiassa. Maanantai meni kaupunkiin tutustuessa ja ohjelmaa miettiessä seuraaville päiville. Keskustan tuntumassa ei ollu rantoja, mut laguunin olivat sit sinne tehneet, jotta ihmiset pääs vilvoittelee. Tota viilennystä tarvittiinki, ku siellä oli kyl tarpeeks lämmin. Suunnilleen samanlainen sää, kun täällä Surfersissa pari kuukautta sitten. (Nyt täällä on jo selkeesti siis viilentyny, vaikka päivälämpötila pysytteleeki yli 25.)
Päädyttiin lopulta lähtemään tiistaina seilille Great Barrier Reefille. Aamuvarhaisella suunnattiin siis satamaan ja jätettiin ne harmaat sadepilvet mantereelle, kun alus suuntasi kohti avomerta. Nähtiin kolme sateenkaartakin. Merellä siis paistoi aurinko ja matkalla muutama delfiini ja lentokalakin otti kisaa veneen kans. Tolla reissulla oli siis yhteensä jotain 60 tyyppiä.
Parin tunnin veneilyn jälkeen saavuttiin Michaelmas Cayhin, joka oli ensimmäinen pysäkki matkalla. Vesi oli uskomattoman turkoosia ja kirkasta. Aaltoja ei näkyny mailla halmeilla. Meidän paatti ankkuroitui noin 200 metrin päähän sellasesta pienestä saaresta, jonne meidät kuljetettiin lasipohjaveneellä, jotta saatiin vähä esimakua tulevasta. Saarelta käsin sitte snorklailtiin muutama tunti. Olihan se upeeta! Kilpikonnakin bongattiin ja tietty siis paljon koralleja, meritähtiä ja värikkäitä kaloja. Myös yks rausku leijaili ohi. Kalat onnistui saamaan aikaan melkoisen metelin nakerrellessaan niitä koralleja. Oli jotenki hassua. Niin ja Arielissa ei valehdella simpukoiden kokoa: kyl ne kevyesti oli puol metrii pisimmältä mitaltaan.
Päivän toinen snorklailuspotti oli Paradise Reef, jossa näkyi värejä vähän enemmän, ku ekalla spotilla. Merestä veneeseen noustessani onnistuinki sit saamaan matkamuistoks käsivarteen kunnon mustelman, joka tällä hetkellä loistaa ihanissa keltaisen ja sinisen sävyissä.
Kunnon meripäivä oli kyllä mahtavan rentoa. Ja riutta oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Se näytti upealta jo lentokoneesta käsin. Käykää Google mapsista kattomas satelliittikuvaa tosta valliriutasta.
Yhdeks päiväks varattiinki sit vähä toisenlaista aktiviteettia, nimittäin koskenlaskua. Bussi keräs ihmisiä muutamista hostelleista ja sitten köröteltiin puolisen tuntia Barron-joelle. Matkalla ylitettiin kyseinen joki kertaalleen ja samalla retken vetäjät kertoi meille, et kaikissa joissa tuol Cairnsin liepeillä asuu krokotiileja. Hetken päästä kuitenkin helpotettiin jännitystä lisäämällä, et yleensä ne ei jaksa nousta kovin ylös, vaan odottelevat lämpimimmissä vesissä alajuoksulla helppoja saaliita.
Alotuspaikalla noin 60 hengen porukka sitten jaettiin venekuntiin ja samaan veneeseen Jaakon ja mun kans tuli pari amerikkalaista poikaa ja sit australialainen pariskunta. Meidän veneen ohjaajaks saatiin koko retken vetäjä, aika tiukka tätsy. Alussa meille annettiin pikainen opetus miten koskia lasketaan ja sitten pääsin testailemaan veden lämpötilaa, kun mut valittiin vapaaehtoiseksi demonstroimaan laidan yli molskahtamista. Ronskisti se tätsy vetäs mut pelastusliiveistä takas paattiin.
Hetken melomisrytmin hakemisen jälkeen lähdettiin liikkeelle, minä ja toinen nainen etummaisina. Ensimmäinen koski sujui ihan mukavasti, veden pyöritykseen totutellessa. Toinen koski valittiin laskettavaks takaperin. Heti kyseisen kosken jälkeen jo tasaisessa vedessä tajusin, että vieressä istuvan naisen kauhistunut ilme ei johtunut kosken pelottavuudesta, vaan jokin muu oli vialla. Hetken päästä suusta tulvahtanut veri ohjas mun katseen huomaamaan, että yläetuhammasrivistön puuttuminen oli tämän ilmeen aiheuttanut. Nainen ei pitänyt melastaan kunnolla kiinni ja kosken potkaistessa veneen nokkaa iski melan pää naisen hampaat kurkkuun. Kolme hammasta siinä killui kiinni, mutta ilkeesti taaksepäin taittuneena. Parista kulmahampaasta oli puolet jo jossain muualla.
Oltiin jo sen verran pitkällä, et takaisin ei voinut lähteä, joten ainooksi vaihtoehdoksi naiselle jäi laskea muutama koski jääpussi suussa kipua lievittämässä seuraavalle poistumispaikalle. Mä pääsin sitten jälleen kerran toteamaan, et ei musta kyl lääkäriks eikä sairaanhoitajaks olis: oli meinaa täys työ olla oksentamatta ja pyörtymättä siinä tilantees. Naisen seuraks sairaalaan lähti luonnollisesti myös aviomies, joten meidän venekunta kutistui neljään ekakertalaiseen ja ohjaajaan. Myöhemmin selvis, et näiden aussien loma ei ollu menny ihan putkeen, ku ne oli aluks unohdettu hakea tälle koskenlaskuretkelle.
Pari koskee siinä sit taas päästiin eteenpäin ilman sen kummempia kolhuja, mitä ny välis vähä kiviin törmäiltiin. Sitten ohjaaja rupes varottelee tulevasta koskesta, joka oli reitin pahin. Koskea lähestyttiin siis odottavin mielin ja yhen pystyakselin ympäri tapahtuneen 360 asteen kierroksen jälkeen saatiin kivat vauhdit kosken kuohuihin ja alhaalla päästiin toteamaan, että kaikki oli veneessä ja vahingoittumattomina. Jäätiin siihen sitte odottelemaan muita venekuntia ja heti seuraavasta veneestä molskahti kaikki oikean puolen melojat koskeen. Siinä meidän ohjaaja sit totes, et nää tuli sitä linjaa, mitä hänkin oli tarkoittanut tulla, mut se meidän spinnaus heitti meidät johonki toiselle linjalle, joka olikin sit paljon parempi.
Loput kosket laskettiin leikiten ja päivän päätteeks kyllä hauiksissa ja olkapäissä tuntui, et jotain oli tehnytkin. Meidän ohjaaja vaan ihasteli koko ajan, et kuinka lihaksikkaita veneen pojat oli ja kiitteli onneaan, et sai meidät, eikä aasialaisia tyttöjä, jotka tuskin melan lavalla ees vettä koskivat.
Eilen oltiinkin taas jo kotona ja illalla suunnistettiin todistamaan suurta urheilujuhlaa. Paikalla oli 18510 katsojaa, kun Gold Coastin Titaanit kohtas Canberran Riderit aussijalkapallossa, jota ei pelata siis pyöreällä jalkapallolla vaan amerikkalaisella jalkapallolla ja palloa kuljetetaan juosten vastustajaa päin. Pelin avas tietysti cheerleadereiden esitys ja raketit. Väliajalla jaettiin rahapalkintoja erilaisin perustein ja kuunneltiin jonku nousevan laulajakyvyn esitystä.
Ite peli oli vähä laimea suurimman osan ajasta. Suhteellisen tasoissa mentiin toisen puoliajan viimeiseen varttiin asti, jolloin vieraat meni johtoon. Titaanit kuitenki nous tasoihin ja kaks minuuttia ennen peliajan loppua saivat tehtyä vielä touchdownin (tai mitä termiä ny käyttävätkään) ja siitä hyvästä saivat yrittää maalipotkua. Onnistui ja peli päättyi kotiyleisön kannalta iloisiin 16-10 lukemiin.
Pelistä jäi mieleen se, et pallo etenee kovin lyhyitä pyrähdyksiä, kun muutaman sekunnin välein kentällä näkyy vaan kasa miehiä pallon päällä. Ja taas aloitetaan uus hyökkäys. Taklausta ei myöskään kovastikaan rajoiteta ja se on muun muassa ihan okei, et roikutaan toisen paidassa tai jalassa kiinni muutamia metrejä ja hidastetaan sen kulkua. Muutamia kertoja kävi myös sääliks vastustajaa, ku kotijoukkueen kolme pelaajaa runnoi vastustajan onnettoman pallonpitelijän tietyn linjan taa, jotta voitettiin aloitus. Ei siinä isotkaan reisilihakset auttanu pysäyttämään titaanien voimaa.
Eli tossa yllä on maisema lentokoneen ikkunasta, kun lähestyttiin Cairnsia. noi vihreet/turkoosit on Great Barrier Reefiä.
